Puukon tekoa, vol. 3

Ensimmäistä puukkoa tehdessä olin karkaissut terän lämmittämällä sen karpalonpunaiseksi ahjossa, mutta nyt päätin kokeilla kaasuliekillä karkaisua. Suojasin ruodin märällä paperilla ja kiinnitin lukkopihdit ruotiin. Oona oli apunani kuumentamassa terää. En tiedä olisiko virtausta pitänyt olla enemmän, sillä minusta että terän kuumentamisessa kului melko pitkä aika. Toisaalta terä ei tällä tavalla palanut niin helposti. Kun terä hehkui karpalonpunaisena, kastoin sen terä edellä jäteöljyyn. Jäähtymisen jälkeen kokeilin terää vielä viilalla, ja ääni oli lasimainen, joten karkaisu vaikutti onnistuneelta. Kun terä oli jäähtynyt, kiillotin sitä kevyesti hiomalla hienolla hiomapaperilla ja teräsvillalla. Tämän jälkeen kiinnitin terän ruuvipenkkiin ja suoritin päästön. Lämmitin terää kevyesti kärkiliekillä noin 20 cm päästä. Terä oli valmis, kun valoa vasten katsottuna väri oli oljenkeltainen. Tässä kannattaa aina odottaa hetki, sillä lämmön tasaantumisessa kestää hetki, joten väri näkyy aina vähän viiveellä.

Nyt terä oli valmis liimausta varten. Leikkasin ruskeasta nahkasta palat osien väliin. Tällä kertaa en käyttänyt prässiä vaan liimasin kahvan ruuvipenkissä. Terän suojasin kyllä nahkalla, mutta vahingosta viisastuneena käytin ruskeaa nahkaa punaisen nahkan sijaan. Asettelin osat päällekäin ja levitin kirkkaan epoksiliiman niiden väliin. Olin jättänyt kahvaan pienen lyöntivaran. Löin kuitenkin puunuijalla hieman liian kovaa, ja huokoinen kahva halkesi hieman päädystä. Onneksi kahvassa oli pituutta sen verran, että haljenneen kohdan saa hiottua pois. Laitoin vielä kahvan liimaukseen puristimen avulla. Kun yritin asetella puristinta, jostain kuului narskuva ääni. Tajusin, että puristimen leuka oli osunut terään, joten jäin odottamaan pahinta siihen asti, kunnes saisin puukon pois liimauksesta.

Puristimen leuka oli tosiaan osunut terään ja se oli rikkonut terää hieman yhdestä kohti. En kuitenkaan halunnut enää tahkota terää uudelleen, koska mielestäni se oli onnistunut niin hyvin. Jälki oli kuitenkin sen verran pieni, ettei se haittaa käyttöä. Luultavasti tuon saa myös pois hiomakivelläkin. Toki olisin toivonut, että kaikki olisi sujunut kuin elokuvissa, mutta pitihän tässäkin jokin opettava takaisku tulla.

Suojasin terän maalarinteipillä, jonka jälkeen ryhdyin hiomaan kahvaa nauhahiomakoneella. Tavoitteeni oli saada hionta onnistumaan niin, ettei nauha juurikaan osu valettuun pronssihelaan. Hionta onnistui melko hyvin, vaikka myös helaan tuli nauhakoneen jälkiä. Jatkoin vielä kahvan muotoilua käsin hiomalla ja viilaamalla. Kun olin saanut hionnan valmiiksi, suojasin osan kahvaa ja päätin vielä kiillottaa sarviosan kiillotuskoneella. Tämä oli hyvä idea, sillä sarvi kiillottui todella nätin näköiseksi.

Viimeisenä vuorossa oli vielä pintakäsittely. Käytin jälleen Tru-Oililla ja olin työnjälkeen erittäin tyytyväinen. Pahkan loimukuviot tulevat upeasti esille, jonka lisäksi kahvaan jää lakkamainen kiilto. Myös muut pajalla ovat innostuneet Tru-Oilista, ja olenkin lainannut ainetta jo useampaan projektiin. Käsittelin kahvan yhteensä neljä kertaa. Siinäpä se nyt oli, syntymäpäivälahjapuukko, minkä kehtaa kyllä antaa. Olin mielestäni onnistunut materiaalien valinnassa ja siinä, että puukko oli suhteiltaan tasapainoinen: terä ja kahva olivat lähelle samanmittaisia. Kahva tuntui myös hyvin käteensopivalta.

Metallisorvaus: Lihanuija, osa 2 - Varren lieriösorvaus, pintakäsittely ja kokoaminen

Paluu sorvin ääreen, osa X. Viime syksy oli kulunut lähes kokonaan sorvatessa, joten olihan sitä nyt jo aika jälleen tauon jälkeen palata sorvin ääreen. Vuorossa oli lihanuijan varren sorvaus. Olin viime syksynä tuonut pajalle lehtikuusta, joten ajattelin nyt kokeilla, kuinka se soveltuisi lihanuijan varreksi. Suurin osa lehtikuusiaihioista oli lähtenyt halkeamaan mutta sain kuitenkin työstettyä sorvaukseen sopivan aihion. Kaikki valmistelut sujuivat aika rutiinilla, sillä kaikki oli jo ennalta tuttua. Myös lieriösorvaus lähti heti sujumaan hyvin, eikä tässä tarvinnut paljoa muistella. Uutta oli ainoastaan lehtikuusi materiaalina ja eri sorvi. Hankaluuksia ei ollut, lukuunottamatta talttatuen jalan pettänyttä kierrettä. Uusien kierteiden teko ei onnistunut, mutta asia saatiin kuitenkin ratkaistua siten, että tuen kiinnittävän kierretangon ja rungon väliin laitettiin paksu aluslevy, jolloin kierre "otti paremmin kiinni". 

Jos toinen sorvi ei olisi ollut käytössä, olisin mieluummin sorvannut sillä. Tässä sorvissa on erillinen pleksisuoja. Suojan on tarkoitus suojata sorvaajaa irtoavilta lastuilta. Pleksi suojaa myös irtoavalta kappaleelta, jos sellainen vahinko sattuisi tapahtumaan. Huono puoli on, että pleksi rajoittaa käsien asentoja hieman. Lisäksi pleksi pölyyntyy helposti, ja haittaa näin näkyvyyttä. Tämä on mielestäni suurempi turvallisuusriski kuin irtoava lastu. Saman asian ajaisi koko kasvot peittävä visiiri.

Minulla ei ollut mitään erityistä kahvamallia mielessä, kun ryhdyin sorvaamaan. Ajattelin, että teen kahvasta muotoilultaan simppelin ja sopusuhtaisen. Muulla ei ollut niin väliä, mutta varren täytyi olla toisesta päästään sellainen, että sille olisi mahdollista porata reikä nuijaan. Lehtikuusi oli yllättävän pehmeää puuta. Sen työstäminen märkänä oli ollut yhtä tuskaa ja luulin sen olevan kuivana paljon painavampaa. Nyt lehtikuusi oli todella kevyttä. Puu oli sen verran huokoista, että hiominen oli hankalaa, sillä syyt lähtivät ikään kuin kuoriutumaan pois. Hioin varren P320 karkeuteen asti sorvissa, jonka jälkeen irrotin varren sorvista ja sahasin aihion päät pois hienohampaisella japaninsahalla. Tämän jälkeen pintakäsittelin nuijan varren TopOililla.

Sillä aikaa kun varsi oli kuivumassa, jatkoin jälleen nuijaosan parissa. Nuija oli muuten valmis, mutta siihen täytyi porata sopivan kokoinen reikä. Valitsin 21 mm halkaisijaltaan olevan terän ja kiinnitin sen pylväsporakoneeseen. Halusin, että ristikko on kohtisuorassa nuijan varren kanssa, joten kohdistin nuijan suorakulman ja vesivaa´an avulla. Löin reiälle pistepuikolla aloituskohdan. Reiän syvyys sai olla maksimissaan kaksi kolmasosaa nuijan paksuudesta. Kun aloitin poraamaan, unohdin tietenkin katsoa mitta-astekoista, minkä luvun kohdalta lähdin poraamaan. Niinpä etenin vähitellen ja tarkistin syvyyden välillä työntömitan avulla.

Nyt nuija ja varsi oli siinä vaiheessa, että ne voisi liimata yhteen. Tosin jouduin vielä hiomaan varren uudestaan käsin, sillä en ollut tyytyväinen pintakäsittelyn jälkeiseen pintaan. Varren pinta oli nimittäin jäänyt hieman karheaksi, joten päätin kokeilla auttaisiko uudelleenhionta asiaa. Lisäksi varren päätä piti vielä hioa, jotta se mahtui sille porattuun reikään. Olisin halunnut liimata nuijan kasaan kirkkaalla epoksilla, mutta valitettavasti pajalla oli tässä vaiheessa ainoastaan harmaan väristä epoksia. Liima pursusi saumasta jonkin verran, joten raaputin myöhemmin puukolla varovasti kuivuneen liiman pois. Ryhdyin uudelleen pintakäsittelemään vartta mutta tällä kertaa päätin käyttää Tru-oilia. Aiemmin käyttämäni TopOil olisi ollut toki elintarvikehyväksytty pintakäsittelyaine, mutta en saanut sillä niin hyvää pintaa aikaiseksi. Ajattelin myös, että Tru-oil tekee pinnasta kovemman, joten se todennäköisesti kestää myös paremmin kulutusta. En osaa sanoa, onko Tru-oil kuivuttuaan haitallista, mutta päätin kuitenkin käyttää sitä. Koska nuijaosakin on alumiinia, mitä ei enää nykyisin suositella ruoanlaittoastioihin, niin varsikin voi olla käsitelty Tru-oililla. Nuijaa ei kuitenkaan kukaan laita suuhunsa ja usein nuijittavan lihan välissä on esimerkiksi kelmu, joten tämä ratkaisu on varmasti täysin turvallinen. Suojasin nuijaosan varalta vielä maalarinteipillä ennen pintakäsittelyä, jotta minun ei tarvitsisi raaputtaa kuivunutta öljyä pois millään ja samalla naarmuttaa sorvattua pintaa.

Virvelirumpu segmenteistä, osa 10 - Pintakäsittely

Molemmat sorvaustyöt olivat lopultakin värikkäiden vaiheiden jälkeen valmiita pintakäsiteltäväksi. Olin hankkinut joulun aikaan leikkuulautojen käsittelyä varten Osmo Colorin TopOilia, mikä osoittautui varsin päteväksi pintakäsittelyaineeksi. Levitin öljyn pintaan lakanasta leikatulla palalla annoin kuivua. Käsittelin kulhon ja virvelin pariin kertaan. TopOil on myrkytön pintakäsittelyaine, mutta suosittelen käyttämään hanskoja öljyä levitettäessä, sillä tarkalleen ottaen TopOil on öljyn ja vahan sekoitus, joka tarttuu hyvin tiukkaan myös käsiin, kokeiltu on. Kummastakin pinnasta tuli kyllä hyvä ja tasainen, mutta olisin toivonut, että syyt olisivat korostuneet vieläkin enemmän.

Olin hankkinut kitaraa varten uutta Birchwood Tru-Oil-pintakäsittelyainetta. Tämä on tukkiöljy, jota ammattilaiset käyttävät aseen tukkien viimeistelyyn ja suojaukseen. Kyseessä on siis eräänlainen kovaöljy, joka kuivuttuaan muodostaa kovan ja kiiltävän pinnan. Toki öljyä voi käyttää muuhunkin kuin aseen tukkeihin, mutta se on valmistajan alkuperäinen käyttökohde. Tilasin öljyn suomalaisesta asetarvikkeita myyvästä verkkokaupasta. Öljyn levitys tapahtuu samalla tavalla kuin muidenkin öljyjen kanssa. Vinkkinä luin jostain, että pullon suussa olevaa foliota ei kannata poistaa kokonaan, vaan siihen kannattaa tehdä pieni reikä esim. naulalla. Tällä tavalla öljy ei kuivu niin helposti, ja tuotteen käyttöikä pitenee. 

Samalla kun pintakäsittelin kitaran, päätin kokeille Tru-Oilia myös virvelin pintaan. Ennen pintakäsittelyä hioin virvelin pinnan kauttaaltaan P320 paperilla. Ensimmäisen käsittelykerran jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty. Mitä ihmettä tämä superaine oikein on? Tru-Oilissa yhdistyy öljyn levittämisen helppous ja lakkamainen pinta, joten olin erittäin tyytyväinen hankintaani. Lisäksi syyt korostuivat hienosti sekä virvelissä että myös kitarassa. Katselin youtube-klippejä Tru-Oilista ja jossain pätkässä suositeltiin pintakäsittelykerrosten välissä tekemään märkähionta hienolla hiomapaperilla pellavaöljyn kanssa. En itse kokeillut tätä mutta klipin perusteella lopputulos oli upea. Käsittelin virvelin Tru-Oililla muutamaan otteeseen, jonka jälkeen projekti oli enää loppukasausta vaille.