Metallisorvaus: Lihanuija, osa 2 - Varren lieriösorvaus, pintakäsittely ja kokoaminen

Paluu sorvin ääreen, osa X. Viime syksy oli kulunut lähes kokonaan sorvatessa, joten olihan sitä nyt jo aika jälleen tauon jälkeen palata sorvin ääreen. Vuorossa oli lihanuijan varren sorvaus. Olin viime syksynä tuonut pajalle lehtikuusta, joten ajattelin nyt kokeilla, kuinka se soveltuisi lihanuijan varreksi. Suurin osa lehtikuusiaihioista oli lähtenyt halkeamaan mutta sain kuitenkin työstettyä sorvaukseen sopivan aihion. Kaikki valmistelut sujuivat aika rutiinilla, sillä kaikki oli jo ennalta tuttua. Myös lieriösorvaus lähti heti sujumaan hyvin, eikä tässä tarvinnut paljoa muistella. Uutta oli ainoastaan lehtikuusi materiaalina ja eri sorvi. Hankaluuksia ei ollut, lukuunottamatta talttatuen jalan pettänyttä kierrettä. Uusien kierteiden teko ei onnistunut, mutta asia saatiin kuitenkin ratkaistua siten, että tuen kiinnittävän kierretangon ja rungon väliin laitettiin paksu aluslevy, jolloin kierre "otti paremmin kiinni". 

Jos toinen sorvi ei olisi ollut käytössä, olisin mieluummin sorvannut sillä. Tässä sorvissa on erillinen pleksisuoja. Suojan on tarkoitus suojata sorvaajaa irtoavilta lastuilta. Pleksi suojaa myös irtoavalta kappaleelta, jos sellainen vahinko sattuisi tapahtumaan. Huono puoli on, että pleksi rajoittaa käsien asentoja hieman. Lisäksi pleksi pölyyntyy helposti, ja haittaa näin näkyvyyttä. Tämä on mielestäni suurempi turvallisuusriski kuin irtoava lastu. Saman asian ajaisi koko kasvot peittävä visiiri.

Minulla ei ollut mitään erityistä kahvamallia mielessä, kun ryhdyin sorvaamaan. Ajattelin, että teen kahvasta muotoilultaan simppelin ja sopusuhtaisen. Muulla ei ollut niin väliä, mutta varren täytyi olla toisesta päästään sellainen, että sille olisi mahdollista porata reikä nuijaan. Lehtikuusi oli yllättävän pehmeää puuta. Sen työstäminen märkänä oli ollut yhtä tuskaa ja luulin sen olevan kuivana paljon painavampaa. Nyt lehtikuusi oli todella kevyttä. Puu oli sen verran huokoista, että hiominen oli hankalaa, sillä syyt lähtivät ikään kuin kuoriutumaan pois. Hioin varren P320 karkeuteen asti sorvissa, jonka jälkeen irrotin varren sorvista ja sahasin aihion päät pois hienohampaisella japaninsahalla. Tämän jälkeen pintakäsittelin nuijan varren TopOililla.

Sillä aikaa kun varsi oli kuivumassa, jatkoin jälleen nuijaosan parissa. Nuija oli muuten valmis, mutta siihen täytyi porata sopivan kokoinen reikä. Valitsin 21 mm halkaisijaltaan olevan terän ja kiinnitin sen pylväsporakoneeseen. Halusin, että ristikko on kohtisuorassa nuijan varren kanssa, joten kohdistin nuijan suorakulman ja vesivaa´an avulla. Löin reiälle pistepuikolla aloituskohdan. Reiän syvyys sai olla maksimissaan kaksi kolmasosaa nuijan paksuudesta. Kun aloitin poraamaan, unohdin tietenkin katsoa mitta-astekoista, minkä luvun kohdalta lähdin poraamaan. Niinpä etenin vähitellen ja tarkistin syvyyden välillä työntömitan avulla.

Nyt nuija ja varsi oli siinä vaiheessa, että ne voisi liimata yhteen. Tosin jouduin vielä hiomaan varren uudestaan käsin, sillä en ollut tyytyväinen pintakäsittelyn jälkeiseen pintaan. Varren pinta oli nimittäin jäänyt hieman karheaksi, joten päätin kokeilla auttaisiko uudelleenhionta asiaa. Lisäksi varren päätä piti vielä hioa, jotta se mahtui sille porattuun reikään. Olisin halunnut liimata nuijan kasaan kirkkaalla epoksilla, mutta valitettavasti pajalla oli tässä vaiheessa ainoastaan harmaan väristä epoksia. Liima pursusi saumasta jonkin verran, joten raaputin myöhemmin puukolla varovasti kuivuneen liiman pois. Ryhdyin uudelleen pintakäsittelemään vartta mutta tällä kertaa päätin käyttää Tru-oilia. Aiemmin käyttämäni TopOil olisi ollut toki elintarvikehyväksytty pintakäsittelyaine, mutta en saanut sillä niin hyvää pintaa aikaiseksi. Ajattelin myös, että Tru-oil tekee pinnasta kovemman, joten se todennäköisesti kestää myös paremmin kulutusta. En osaa sanoa, onko Tru-oil kuivuttuaan haitallista, mutta päätin kuitenkin käyttää sitä. Koska nuijaosakin on alumiinia, mitä ei enää nykyisin suositella ruoanlaittoastioihin, niin varsikin voi olla käsitelty Tru-oililla. Nuijaa ei kuitenkaan kukaan laita suuhunsa ja usein nuijittavan lihan välissä on esimerkiksi kelmu, joten tämä ratkaisu on varmasti täysin turvallinen. Suojasin nuijaosan varalta vielä maalarinteipillä ennen pintakäsittelyä, jotta minun ei tarvitsisi raaputtaa kuivunutta öljyä pois millään ja samalla naarmuttaa sorvattua pintaa.

Pöllistä pinoon

Vierailin pari viikkoa sitten kotipaikkakunnalla sukuloimassa, ja kuinka ollakaan minulle tarjoutui mahdollisuus saada lehtikuusta ja vaahteraa. En ole koskaan aiemmin tehnyt mitään kyseisistä puulajeista, joten nyt päätin ottaa puita kokeeksi. Viime vuonna tosin tein sähkökitaran kaulan vaahterasta, mutta tuolloin kyseessä oli ilmeisesti ulkomainen vaahtera.

Lehtikuusen  puuaines on havupuuksi kovaa ja jopa niin painavaa ettei lehtikuusta pysty tuoreena uittamaan. Lisäksi pihkaisuutensa vuoksi lehtikuusi on hankalaa sahattavaa ja kuivattavaa. Puuaines on kuivana kovaa, mutta vääntyy ja halkeilee helposti kuivattaessa. Silti lehtikuusi kutistuu vähän ja on kohtalaisen säänkestävää. Puuaineksen työstäminen on kuitenkin ongelmatonta, vaikka oksat ovatkin kovia ja haurait. Lisäksi pintakäsittelyjen sanotaan onnistuvan hyvin. (PuuProffa, a)

Vaahteraa kuivattaessa puuaineella on voimakas taipumus halkeilla ja kieroutua. Toisaalta kuivana käytettäessä vaahtera on kestävää. Se on vaikeasti halkaistavaa, mutta jokseenkin taipuisaa. Vaikka vaahtera on kova puulaji, sen työstö on helppoa ja höylätyt pinnat tulevat erittäin sileiksi, ja niiden pintakäsittely on vaivatonta. Vaahtera ei kuitenkaan kestä kosteutta hyvin ja se tummuu helposti. Vaahtera on suosittu puulaji erityisesti soittimien valmistuksessa. (PuuProffa, b)


Lehtikuusi oli kaadettu noin pari vuotta sitten, mutta se oli ollut pellon laidassa maan varassa, joten puu ei ollut ehtinyt kuivua mitenkään merkittävästi. Ainakin painoa tuntui olevan puolikkaalla pöllillä melko paljon. Vaahtera taas oli täysin tuoretta, sillä se kaadettiin vasta vieraillessani kotipaikkakunnalla. Nähtäväksi jää, ehtivätkö puut kuivua riittävästi, jotta niitä voisi työstää.

Metsäkeskuksen (2014) mukaan"Kaatotuoreen puun kosteuspitoisuus on noin 50 %. Puun kuivumisen kannalta otollisinta aikaa on kevät ja alkukesä. Varhain keväällä hakatut pilkkeet kuivuvat muutamassa kuukaudessa. Myöhemmin hakatut tarvitsevat pidemmän kuivumisajan. Varastointi talven yli liiterissä ei enää oleellisesti vähennä puun kosteutta. Puun kuivuminen on nopeinta, kun ilman suhteellinen kosteus on alhainen, lämpötila korkea ja tuulet voimakkaita. Kuivuessaan pilkepinot kutistuvat 6-7 prosenttia.
 
Polttopuun kuivumiseen vaikuttavat puulaji, paksuus, valmistustapa, ilman lämpötila ja suhteellinen kosteus sekä tuulen nopeus. Polttopuun varastopaikan valinnassa kannattaa olla tarkkana. Varastopaikaksi kannattaa valita tuulinen ja aurinkoinen paikka. Polttopuut kuivuvat parhaiten, kun ilma kulkee pinon läpi. Pinojen alle tulee laittaa kunnolliset aluspuut, joiden alla ilma pääsee liikkumaan.
 
Polttopuut tulisi halkaista kuivumisen nopeuttamiseksi. Pienemmillä puilla riittää kuoren rikkominen. Etenkin halkaisematon lehtipuu kuivuu erittäin huonosti ja lahoaa herkästi.
Puut olisi hyvä siirtää liiteriin ennen syyssateita. Jos pinot jätetään ulos talveksi, ne pitää peittää. Tällöin on huolehdittava kosteuden haihtumisesta. Puupinon ja sitä peittävän muovin tms. väliin on jätettävä rako, jotta ilma kiertää."

Pelastin puut sisätiloihin kuivumaan keskeltä syyssateita. Puutavara oli siis läpeensä kosteaa, kun toin puut pajalle. Kun olin saanut tuotua puut pajalle, ne piti työstää aihioiksi ja laittaa kuivumaan. Kuorin ensin lehtikuusen kokonaan ja ryhdyin työstämään sitä. Appiukkoni oli halkaissut lehtikuusipöllin kahteen osaan moottorisahalla, mutta silti minulla oli täysi työ saada pölli särmättyä ja sahattua niin, että sen työstäminen aihioiksi olisi ylipäänsä mahdollista. Lopulta sain särmättyä pölliä sen verran pyörösahalla, että pystyin ajamaan sen 60 mm:n paksuisiksi aihioiksi vannesahalla. Lehtikuusi on hyvin pihkainen puu, joten vannesahalla työstäminen oli erittäin hidasta ja hankalaa. Minulla ei ollut mitään tiettyä visioita tai sahaussuunnitelmaa, vaan sahasin aina niin päin kun minusta tuntui järkevimmältä ja helpoimmalta. Sahauksen jälkeen laitoin puut pinoon kuivumaan siten, että laitoin kerrosten väliin ohuita rimoja. Osan lehtikuusesta jätin sisälle kuivumaan ja osan vein puruvarastoon, ja hautasin puut purujen sekaan. Ongelmana puun kuivauksessa on kosteuden siirtyminen sisäosista pintaan. Jos puun pinta pääsee kuivumaan liian nopeasti, se halkeaa takuuvarmasti. Esimerkiksi sorvatessa tuoretta puuta, puu kannattaa säilyttää vaikkapa muovisäkissä, jossa on puruja tai lastuja. Tällöin kosteus siirtyy puruihin ja puu kuivuu tasaisemmin.

Vaahtera, jota sain, puolestaan oli huomattavasti pienempää läpimitaltaan (suurimmat pätkät olivat halkaisijaltaan n. 150 mm), ja ajattelinkin että vaahtera voisi olla hyvää tavaraa sorvaukseen tai puukon kahvaan. Nämä aihioit laitoimme poikien kanssa kuivumaan siten, että levitimme puuliiman päätypuuhun ja laitoimme tulostinpaperin palaset päihin. Tämän jälkeen kuorimme puukolla puun kuorta noin kolmasosan verran. Vaikka takuuta kuivauksen onnistumisesta ei ole, oli hauska touhuta näiden aihioiden kanssa ja kokeilla tuoreen puun käsittelyä sahatavaraksi.