Tuoteprojekti: Sähkökitara, osa 6 - Viimeistely, pintakäsittely ja kokoaminen

Kirjoitin virvelin pintakäsittelyn yhteydessä kitaran pintakäsittelystä, joten en palaa siihen enää tässä yhteydessä. Yhteensä pintakäsittelykerroksia Tru-Oililla tuli rungolle ja kaulalle kolme, ja molemmat onnistuivat todella hyvin. Molempien pinnan sileys ja kiilton on todella hyvä.

Seuraavaksi vuorossa oli reikien poraukset ja mikrofonien asennus. Tarkoitus oli, että mikrofonit olisivat mahtuneet koloihinsa heittämällä, mutta valitettavasti olimme mitoittaneet kolot niin tarkasti, etteivät mikrofonit mahtuneet koloihinsa. Aluksi tarkoitus oli käyttää Seymour Duncanin Jazz/JB-settiä, mutta olin pari viikkoa aiemmin hankkinut käytettynä saman valmistajan ´59/Custom 5-mikrofonisetin kultakuorisena. Erillinen suojakuori oli kuitenkin hieman paksumpi, joten mikit eivät mahtuneet koloihinsa. Niinpä minun täytyi suurentaa koloja Dremelillä. Tietenkin Dremelin piti livetä käsistä pariin kertaan, joten pintaan tuli pari pientä naarmua. Päätimme käsitellä rungon vielä kertaalleen, jotta naarmut hieman peittyisivät. Koska runko tuli käsiteltyä nyt neljänteenkin kertaan, päätin käsitellä myös kaulan vielä kertaalleen.

Tein viime vuonna perusopinnoissa sähkökitaran, ja tuolloin yritin säästää aikaa oikomalla mm. porausohjurien tekemisessä. Totesin sen tuolloin virheliikkeeksi, joten päätin tällä kertaa valmistaa ohjurin, jotta reiät asettuisivat suoraan linjaan. Sahasin mdf-levystä sopivan levyn, johon merkitsin keskilinjan ja reikien paikat. Tämän jälkeen porasin levyyn kuusi 3:n millin ja kuusi 8 millin reikää kieliä varten. Myös mikrofonien kiinnitysruuvit olivat yllättävän pitkät, joten kolojen reunoja piti vielä syventää poraamalla, jotta ruuvit eivät jääneet kantamaan.

Merkitsin runkoon maalarinteipillä oikeat porauskohdat ja kiinnitin ohjurin rungon pintaa laittamalla maalarinteippiä kaksin kerroin sen pohjaan. Koska raitojen keskitys oli onnistunut niin hyvin, pystyin käyttämään myös niitä apuviivoina. Porasin ensin reiät kolmen millin terällä ohjurin kanssa. Tämän jälkeen irrotin ohjurin ja porasin reiät vielä niin syväksi kuin terä vain ylsi. Tämän jälkeen käänsin rungon ylösalaisin, merkitsin porauskohdat ja porasin 8 mm terällä kahdeksan millimetriä syvät reiät. Olin varautunut siihen, että joudun poraamaan vielä akkuporakoneella pienempiä reikiä syvemmäksi, mutta onneksi molemmilta puolilta poratut reiät kohtasivat juuri sopivasti toisensa, eikä akkuporaa tarvittu.

Tässä vaiheessa pienemmät reiät oli porattu, joten vuorossa oli kaikkein vaikein porausoperaatio: Reiän poraus jakille. Kiinnitimme 21 mm terän pylväsporakoneeseen ja laskimme pöydän alas. Tämän jälkeen kiinnimme rungon suuntaisruuvipuristimeen ja tuimme runkoa vielä jämälaatikosta otetuilla puukappaleilla. Viime vuonna vastaava poraus tuntui todella huteralta mutta nyt onnistuimme tekemään kiinnityksestä hyvin jämäkän ja itse poraus sujui hyvin. Tämän jälkeen porasimme vielä kiinnitysruuvien reiät kaulaan ja runkoon, reiät tallalle sekä reiät hihnatapeille. Kun kaikki reiät oli porattu, suojasimme vielä kontrollikolon alumiiniteipillä. Alumiiniteippi muodostaa näin faradayn häkin ja suojaa komponentteja ulkoisilta häiritseviltä sähkökentiltä (kuten televisio tai tietokone), kunhan vain teippi maadoitetaan kunnolla. Maadoitus onnistuu helposti kontrollilevyn ja sen ruuvien kautta, eikä erillisiä maadoitusjohtimia tarvita. Kitara oli jo lähes valmis, eikä jäljellä ole enää kuin juotostyöt, satulaurien viilaaminen ja lopputrimmaus.

Tuoteprojekti: Sähkökitara, osa 5 - Kaulan valmistus

Olimme viimeksi saaneet NC-jyrsimellä työstetyt runkoaihiot valmiiksi ja jatkoimme nyt kaulan parissa. Loimme työstöradat siten, että kaula-aihion ulkomuodon työstörata ja kaularaudan ura olivat profiileja, kun taas lavan virittimien reiät määrittelimme taskuiksi. Postasimme tiedoston koodiksi ja siirryimme jyrsimen luo. Ensimmäisen testiajon teimme paksuun mdf-levyyn. Kaikki näytti sujuvan hyvin, kunnes aivan lopussa tapahtui jotain ja terä lähti työntämään aihiota pitkin imupöytää. Pieleen meni! #&%¤&#&#"!

Tutkimme, miksi imupöydän pito petti ja mdf-levy lähti liikkumaan. Huomasimme, ettei kyse ollutkaan imupöydästä, vaan itse terästä, joka ei ollutkaan tasapaksu kauttaaltaan. Terän yläosa oli noin kaksi kymmenystä paksumpi kuin alaosa, mikä johti siihen, että terän työstäessä syvemmältä, se otti reunoista kiinni ja lähti työntämään kappaletta edellään. Mittasimme työntömitalla eri terien paksuuksia ja ainakin kaksi kuuden millin terää oli samalla tavalla viallisia. Lopulta löysimme yhden terän, joka oli myös yläosastaan 6 mm. Vaihdoimme uuden terän paikalleen. Huomasimme myös, että työstämämme aihio oli liian kapea, ja osa kitaran lavasta ei mahtunutkaan aihioon. Olimme koko ajan miettineet, että 80 mm leveä aihio riittää, mutta emme olleet tarkistaneet sitä. Aihiosta olikin tullut leveämpi, kun olimme muuttaneet lavan kulmaa jyrkemmäksi, jolloin myös kokonaisleveys kasvoi. Tätä emme olleet osanneet huomioida ja loivemmalla kulmalla lapa olisi todennäköisesti mahtunutkin aihioon.

Lisäksi kokeilin asettaa kaularautaa uraan, mutta ura oli liian kapea. Meidän täytyi siis muuttaa työstörata profiilista taskuksi. Meillä oli ongelmia kaularaudan uran työstöradan kanssa, sillä jostain syystä työstöradan luominen epäonnistui monta kertaa peräkkäin. Lopulta syy löytyi siitä, että yritimme luoda työstörataa 6 mm leveänä taskuna ja meillä oli käytössä 6 mm:n terä. Jotta ohjelma hyväksyy työstöradan, täytyy taskun olla isompi kuin terän halkaisija. Levensimme taskua hieman ja samalla pidensimme kitaran lavan päässä olevaa kaularaudan säätöruuvin uraa, joka oli leveämpi kuin itse raudan ura. Seuraavan testiajon teimme mäntylaudasta työstettyyn kappaleeseen. Nyt kaikki sujui kuten piti ja päätimme kokeilla työstöä varsinaiseen aihioon.

Alku lähti sujumaan oikein hyvin, mutta aihio irtosi taas kesken työstön. Nyt syynä oli aihion kierous. Vaikka olimme pyrkineet valikoimaan mahdollisimma hyvää koivua, halkaisseet aihion kolmeen osaan ja liimanneet sen uudestaan kasaan niin, että keskimmäinen pala oli käännetty 180 astetta pituussuunnassa, siitä huolimatta aihio oli sen verran kiero, ettei imupöydän teho riittänyt pitämään sitä paikallaan. Tämä oli todella harmillista, sillä kaikkein paras koivu oli jo käytetty varastosta. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin työstää uusi aihio siitä koivusta, joka oli jäljellä. Jätimme nyt aihion viiluttamisen väliin ja päätimme jyrsiä kaulan yhdestä palasta tehtyyn aihioon. Jos kaula ei kestä Suomen talvioloja, ei sille voi mitään. Tämä on kai sitä tutkivaa oppimista parhaimmillaan.

Nyt mitoittaminen piti tehdä todella tarkkaan, sillä aihiossa ei ollut paljoa työstövaraa sivusuunnassa. Työstövaraa taisi olla jopa kaksi millimetriä puolellaan. Lisäsimme myös joka puolelle mdf-levyjä tueksi, jotta aihio pysyisi tällä kertaa paikoillaan. Peukut pystyyn ja toivomaan, että tällä kertaa kaikki sujuisi. Lopulta saimme jyrsinnän onnistumaan ja pystyimme siirtymään eteenpäin.

Kun jyrsintä oli valmis, ryhdyin asentamaan kaularautaa ja Henri jatkoi rungon hiontaa. Kaularaudan tehtävä on tukea kaulaa, vastustaa kielten aiheuttamaa rasitusta ja estää sitä näin vääntymästä. Suomen sääoloissa, kaularautaa joutuu säätämään yleensä pari kertaa vuodessa. Lisäksi kielisetin vahvuutta muutettaessa säätöjä saattaa joutua tekemään. On toki sellaisiakin kitaroita, joiden kaulat ovat niin vakaita, että säätöjä tarvita.Vaikka olimme yrittäneet mitata uran erittäin tarkasti, siitäkin huolimatta rauta jäi kantamaan hieman, joten jouduin vielä käsin syventämään uraa. Kun olin saanut uran syvennettyä, asetin raudan paikoilleen ja suojasin uran sähköteipillä. Rautaa ei liimata uraan lainkaan ja on tärkeää, ettei uraan pääse liimaa, joka saattaisi häiritä raudan toimintaa. 

Olin tilannut ruusupuisen otelauta-aihion puolivalmiina, mikä nopeutti työskentelyä huomattavasti. Otelaudan nauhaurat ja otelautamerkit oli valmiina, jonka lisäksi myös radius eli otelaudan kaarevuus oli hiottu valmiiksi. Levitimme liiman ja laitoimme otelaudan puristuksiin. Kohdistaminen tällaisissa tarkoissa liimauksissa on aina hankalaa sillä aihiot liukuvat helposti puristettaessa. Onnistuimme kuitenkin hyvin, ainoastaan yhteen kohtaan ja pienen pieni rako, joka todennäköisesti lähtee pois myöhemmin työstettäessä.

Kun liima oli kuivunut, siirryin alajyrsimelle ja jyrsin laakeriterällä ylimääräiset pois otelaudasta. Tämän jälkeen ohensin lavan vannesahalla 16 mm paksuuteen  viritinkoneiston kiinnistusholkkien takia. Yleensä lavan paksuus on noin 14-15 mm, joten jätin lapaan hieman hiontavaraa. Lopuksi hioin lavan nauhahiomakoneella. Tätä työvaihetta varten olisi hyvä, jos pajallamme olisi ollut hieman pienempi nauhahiomakone, sillä päätyrullan avulla olisi voinut pyöristää otelaudan ja lavan välisen sauman kohdan. Nyt tämä jäi käsin tehtäväksi, mutta se oli hyvin helppo homma.

Nyt kaulan valmistus alkoi olla jo loppusuoralla, ja jäljellä oli enää kaulan muotoilu. Minulla ei ollut tähän mietittynä mitään tiettyä profiilia, vaan päätin tehdä kaulasta omaan käteeni sopivan. Kaulan muotoiluun parhaat työvälineet ovat mielestäni raspi, kavahöylä, sikli ja hiomapaperi. Ammattilaiset muotoilevat kaulan pitkälle nauhahiomakoneella, mutta koska tämä työvaihe kestää enimmillään vain noin pari tuntia, ei minusta ollut järkeä lähteä kaulaa koneellisesti. Aloitin muotoilun raspilla, jonka jälkeen tasoitin hiomisjäljen kavahöylällä, ja kavahöylän jäljen puolestaan tasoitin siklillä. Terävä sikli on kyllä verraton työväline! Työ eteni niin joutuisasti, että meinasin hioa kaulan jopa hieman liian ohueksi. Tässä oikeastaan ainoa rajoittava tekijä on kaularauta, joka ei saa tulla näkyviin. Muutoin kaula saa olla sellainen kuin tekijä haluaa. Käytin välillä muotokampaa kaulan symmetrian tarkasteluun, mutta muuten etenin pitkälti silmämääräisesti ja käsituntumalla. Lopulta viimeistelin kaulan hiomalla kaulan aina P320 karkeuteen asti.

Kun kaula oli kauttaaltaan hiottu, jäljellä oli nauhojen ja satulan asennus. Olin viime vuonna joutunut taistelemaan pitkään, että sain nauhat asennettua. Nyt kun urat oli valmiina ja ne olivat riittävän syvät, minulta meni ehkä noin 15 minuuttia, kun naputtelin nauhat uriinsa muovipäisellä vasaralla. Työ eteni niin nopeasti, että kuvienkin ottaminen tuosta vaiheesta unohtui. Tämän jälkeen ryhdyimme hiomaan satulauraa. Mitoitimme uran siten, että teimme pienen nauhakompensaation vireisyyden parantamiseksi. Kielet venyvät enemmän ensimmäisiltä nauhoilta painettaessa, joten ilman nauhakompensaatiota ensimmäiset äänet ovat helposti ylävireisiä. Siirsimme satulaa 0,6 mm lähemmäksi ensimmäistä nauhaa, jonka pitäisi parantaa vireisyyttä ensimmäisillä nauhoilla. Vaikeinta oli saada uran pohja tasaiseksi, jotta satula asettuisi hyvin. Hioimme ja viilasimme vuorotellen uraa. Kun ura oli riittävän syvä ja tasainen, levitimme pikaliimaa uraan ja laitoimme luusatula-aihion uraan. Nyt kaula oli valmis pintakäsiteltäväksi.